Leikkimisen asiantuntijat puistoa suunnittelemassa

Kirjoittajat Pikku Kakkosen puistossa

Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen ja Markus Laine

Lasten ja nuorten kuuleminen, osallistaminen ja osallistuminen haastavat perinteiset kaupunkisuunnittelun vuorovaikutustavat. Osa suunnittelijoista kokee, että lapsilta saadun tiedon hyödyntäminen on vaikeaa. On esitetty myös ajatus siitä, että lapsilla ei kenties ole kykyä tuottaa sopivaa tietoa suunnittelun tarpeisiin. Tutkimuksemme Pikku Kakkosen puiston suunnittelusta osoitti, että kysymys on enemmänkin aikuisten kyvystä käyttää vaihtoehtoisia tiedonkeruumenetelmiä ja ymmärtää lasten leikkiä.

Tampereen kaupunki aloitti Pikku Kakkosen puiston uudistamisprosessin vuonna 2012. Leikkipuisto on rakennettu vuonna 1992 ja se oli edellisen kerran kunnostettu vuonna 2003. Kyseinen leikkipuisto on ydinkeskustan suurin ja eniten käytetty. Leikkipuiston suunnitteluun osallistaminen alkoi kaikille kaupunkilaisille tarkoitetulla Valma-kyselyllä, jossa palautetta sai antaa vanhasta puistosta ja ehdottaa ideoita uudistettavaan puistoon. Tämän lisäksi leikkipuiston suunnittelusta vastaavalla maisema-arkkitehdilla oli tukenaan kaksi osallisryhmää, joissa oli lähialueen asukkaita, Mannerheimin lastensuojeluliitto ja lähipäiväkodin lapsia. Lähipäiväkodin esikoululaiset olivat mukana suunnittelussa alkusyksystä 2012 aina puiston avajaisiin eli syksyyn 2013 asti.

Esikoululaisia Maltin ja Valtin juttusilla Pikku Kakkosen puiston avajaisissa syksyllä 2013. (Kuva: Kuusisto-Arponen ja Laine, 2013)

Pikku Kakkosen puiston suunnittelusta vastannut maisema-arkkitehti oli aiemmissa leikkikenttäuudistuksissa hyödyntänyt lapsiryhmiä ideoinnissa, mutta päätti tällä kertaa ottaa lapset syvällisemmin suunnitteluprosessiin mukaan. Vuorovaikutuksen aikana lapset toivat piirtämällä ja leikkien esiin perinteistä leikkipuistokonseptia murtavia näkemyksiä olemisen ja tekemisen tiloista. Näitä olivat muun muassa puiston tiheyden ja jännittävyyden korostaminen. Lasten mielestä isoa avointa juoksemiselle ja pelaamiselle varattua aluetta ei leikkipuistossa tarvittu. Lisäksi lasten toive piilopaikoista toteutettiin kaupunkifasadilla, koska viherrakentamisen keinot eivät olleet mahdollisia keskustapuiston, lähinnä yöllä tapahtuvan, häiriökäytön vuoksi. Tärkeintä onnistuneen suunnitteluprosessin ja lopputuloksen kannalta oli, että vaikka suunnittelija ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi lasten esiin tuomia asioita, hänellä oli herkkyyttä huomata ne ja etsiä ratkaisuja niiden toteutukseen. Näin lapset haastoivat yhdessä suunnittelijan kanssa perinteisen leikkipuistokonseptin, jota Suomessa on pitkään noudatettu.

Kahden esikoululaistytön puistosuunnitelma, syksy 2012

Leikkipuisto on oivallinen suunnittelukohde, koska siihen liittyy yleensä vain myönteisiä ajatuksia. Pikku Kakkosen puiston tapauksessa lapset osallistuivat suunnittelun useisiin vaiheisiin, suunnittelupiirustusten tekemisestä puiston testaamiseen, varauksettoman innostuneina. Jokainen vaihe oli lapsille elämys, josta he pyrkivät ottamaan kaiken irti leikkien. Näkemyksemme mukaan leikki on kykyä ilmaista kehollista kokemuksellista tietoa. Tätä kehollisen tiedon hyödyntämistä näkee harvemmin suunnittelutapauksissa, joihin aikuiset osallistuvat. Niissä usein keskustellaan jo valmiista vaihtoehdoista, mutta ei tehdä yhdessä. Pitäisikö siis lasten viitoittamaa kokemusta kehollisesta ja leikillisestä osallistumisesta käyttää laajemminkin kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusprosessien uudelleenmuotoiluun?

Kirjoittajat työskentelevät Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa, Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen akatemiatutkijana ja Markus Laine yliopistolehtorina. Kuusisto-Arponen tutkii lasten ja nuorten kokemuksellista ja kehollista tietoa siirtolaisuuden kontekstissa. Lisäksi hän tutkii kaupungissa elämistä ja paikkoihin liittyviä suunnittelukiistoja. Laine tutkii kaupunkikehitystä, vuorovaikutteisia prosesseja ja maankäyttöä. Hänen viimeaikaisena tutkimuskohteenaan on ollut kaupunkien täydennysrakentaminen.

Kuusisto-Arponen ja Laine ovat tutkineet Pikku Kakkosen puiston suunnitteluprosessia ja tarkastelleet millaisia mahdollisuuksia ja vaikeuksia lasten kanssa tehtyyn suunnittelutyöhön liittyy.