maanantai 23. maaliskuuta 2015

Rantojen suunnittelu Helsingissä – kuka voi ja haluaa osallistua?


Eeva Lehtomäki

Helsingin kaupunkisuunnittelun ympärillä käytävästä keskustelusta on helppo löytää lukuisia esimerkkejä suunniteltavista alueista, joissa yhdistyvät sijainti merenrannalla ja suunnitteluun aktiivisesti vaikuttamaan pyrkivät kaupunkilaiset. Rantarakentaminen ja siitä käytävä keskustelu ovat jatkuvasti lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Rannoille suunnitellaan uusia asuinalueita, jotka toisaalta toisivat kaivattua apua pääkaupunkiseudun huutavaan asuntopulaan, toisaalta peittäisivät alleen alueita, joissa tähän saakka on voinut nauttia luonnon rauhasta ja tulla virkistäytymään kenties pidemmänkin matkan päästä.

Rantoihin ja niiden käyttöön kohdistuukin ristiriitaisia, usein käytännössä toisensa pois sulkevia käyttöpaineita, kun toiveet taloudellisesti tuottavasta rakennusmaasta ja toisaalta halu nauttia luonnonläheisistä virkistysalueista joutuvat kilpailemaan keskenään. Koska rakentamattomat rannat ovat käytännössä uusiutumaton luonnonvara, ja toisaalta kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisääntymisestä puhutaan kaupunkisuunnittelun yhteydessä jatkuvasti, on kiinnostavaa selvittää miltä helsinkiläisten mahdollisuudet vaikuttaa kotikaupunkinsa rantojen suunnitteluun oikeastaan näyttävät.

Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani sitä, millä tavoin kaupunkilaisten mahdollisuudet osallistua Helsingin rantojen ja erityisesti niille suunniteltavien virkistysalueiden suunnitteluun ovat kehittyneet 1980-luvulta tähän päivään. Lisäksi tutkin sitä, millä tavoin kaavoitettavan alueen sijainti rannalla vaikuttaa osallistumiskäytäntöihin ja -aktiivisuuteen sekä yleisemmin sitä, millaisia näkemyksiä kaupunkisuunnittelusta vastaavilla viranomaisilla on hyvästä ja toimivasta kansalaisosallistumisesta. Osallistumismahdollisuuksien kehitystä tarkastelen erityisesti kolmen eri vuosikymmenillä kaavoitetun esimerkkialueen, Meri-Rastilan, Arabianrannan ja Kruunuvuorenrannan kautta käyttäen aineistona niiden kaavoitukseen liittyviä asiakirjoja. Lisäksi aineistooni sisältyy Helsingin vesi- ja viheralueiden suunnittelusta, hoidosta ja käytöstä sekä vuorovaikutuksen suunnittelusta vastaavien viranomaisten haastatteluja. Haastattelut on yhtä lukuun ottamatta toteutettu osana Suomen ympäristökeskuksen ENJUSTESS-hanketta, jossa olin harjoittelijana syksyllä 2013.

Tutkimustulosteni pohjalta kaavoituksen yhteydessä tapahtuvan suunnittelijoiden ja asukkaiden välisen vuorovaikutuksen voidaan sanoa lisääntyneen selvästi viime vuosikymmeninä, mikä luonnollisesti selittyy pitkälti myös maankäyttö- ja rakennuslaissa tapahtuneilla muutoksilla. Määritelmä siitä, kenellä on oikeus osallistua, on laajentunut, ja samalla myös kaupunkilaisten kiinnostus ja aktiivisuus kaupunkisuunnittelua kohtaan on lisääntynyt. Toisaalta lainsäädäntö ei selitä kaikkea, sillä viranomaiset ovat ainakin Helsingissä myös tietoisesti pyrkineet avaamaan suunnitteluprosesseja lain edellytyksiä laajemmin ja osallistamaan kaupunkisuunnitteluun erilaisia kaupunkilaisryhmiä sekä erityisen innokkaita ja asiantuntevia kaupunkiaktiiveja. Keskeisimpiä viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneita muutoksia kaavoitusprosessin yhteydessä toteutettavassa vuorovaikutuksessa ovat olleet ensinnäkin noin kymmenen vuotta sitten alkanut viestinnällisyyden lisääntyminen ja sittemmin sosiaalisen median kietoutuminen merkittäväksi osaksi kaikkea keskustelua ja päätöksentekoa.

Haastattelemieni viranomaisten mukaan Helsingin kaupunkisuunnittelussa on jo vuosia ollut periaatteena, että suunnittelulla pyritään mahdollistamaan rantojen säilyminen kaikkien kaupunkilaisten käytettävissä. Sen sijaan se, millaiseksi ympäristö eri ranta-alueilla suunnitellaan, vaihtelee suuresti. Periaatteena onkin pyrkiä mahdollistamaan mahdollisimman monenlaisten ranta-alueiden toteuttaminen. Haastateltujen viranomaisten näkemykset siitä, pitäisikö kaavoitettavan alueen sijainti rannalla erityisesti huomioida osallistumisprosesseja suunniteltaessa, olivat melko vaihtelevia. Osa haastatelluista oli sitä mieltä, että suunnittelussa tulisi huomioida rantojen ainutlaatuisuus nykyistä paremmin ja muistaa, että jokainen ranta-alue on arvokas ja merkityksellinen. Toisaalta haastatteluista nousi esiin myös näkökulmia, joiden mukaan ranta-alueiden suunnitteluun liittyvät vuorovaikutusprosessit eivät lähtökohtaisesti eroa muiden alueiden suunnittelusta.

Tällä hetkellä vuorovaikutusprosessit suunnitellaan enemmän tapauskohtaisesti eikä kaavoitettavan alueen sijainti rannalla välttämättä muuta vuorovaikutuksen luonnetta. Toisaalta keräämäni asiakirja-aineisto osoittaa, että kaupunkilaisilla on rantojen suunnittelusta paljonkin mielipiteitä etenkin silloin, kun rantaan kohdistuvat suunnitelmat poikkeavat olennaisesti alueen aiemmasta käytöstä. Sama ilmiö pätee toki muihinkin suunniteltaviin alueisiin, mutta rantojen erityisluonne huomioon ottaen monipuolista vuorovaikutusta niiden suunnittelussa olisi hyvä pyrkiä entisestään kehittämään.

Aineistostani nousee kiinnostavana esiin myös se, että joidenkin alueiden suunnittelu ja siihen osallistuminen kiinnostaa kaupunkilaisia huomattavasti enemmän kuin toisten. Tämä ei aina selity pelkästään sillä, kuinka suuria muutoksia suunnitelmien toteutuminen toisi mukanaan eikä myöskään sillä, millaista ympäristöä alueella on ennestään. Esimerkiksi Kruunuvuorenrannan asemakaavojen valmistelu on kiinnostanut kaupunkilaisia huomattavan vähän, vaikka alueen ilme tulisi suunnitelmien toteutuessa huomattavasti muuttumaan. Sen sijaan Arabianrannan rantapuiston kaavoitus 1990-luvulla herätti selvästi vilkkaampaa keskustelua, vaikka esimerkiksi virkistysalueiden määrä pysyi siellä suunnilleen aiemmalla tasolla. Näitä eroja on mahdollista selittää kaupunkilaisten paikkakokemuksella eli sillä, millaiset paikat he mieltävät itselleen merkityksellisiksi ja millaisten paikkojen suunnitteluun he siten haluavat vaikuttaa. Paikkakokemuksen merkitys osallistumisaktiivisuuteen vaikuttavana tekijänä on näkökulma, joka saattaisi antaa uusia ajatuksia vuorovaikutusprosessien tapauskohtaiseen suunnitteluun ja auttaa ymmärtämään sitä, miksi joidenkin alueiden suunnittelu kiinnostaa toisia enemmän ja toisaalta miksi jotkut ihmisryhmät ovat joissain tapauksissa aktiivisempia osallisia kuin toiset.

Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopistossa ympäristön ja alueiden politiikkaa ja kirjoittaa parhaillaan pro gradu -tutkielmaansa.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Uusmaalaiset merkitsivät kartalle itselleen merkityksellisiä paikkoja luonnossa



Pekka Itkonen ja Leena Kopperoinen

Voimakkaasta kaupungistumisesta huolimatta tai ehkä juuri sen takia – luonto on meille edelleen tärkeä ja tietyt luontokohteet erityisen merkityksellisiä. Läheisessä puistossa on kiva viettää kesäiltaa ystävien kanssa, hieman kauempana sijaitsevassa metsässä voimme hiihtää ja lenkkeillä, uimarannalla voimme pulahtaa hetkeksi suojaan helteeltä ja ihailla maisemia. Urbaanissakin ympäristössä hyödymme luonnosta usein eri tavoin, ja tietyt paikat ovat meille tärkeämpiä kuin toiset. Maankäytön suunnittelun kannalta on tärkeää tietää, mitkä ovat näitä tärkeitä paikkoja, joihin ihmiset liittävät merkityksiä niin henkilökohtaisesti kuin kollektiivisestikin.

Uudenmaan 4. vaihemaakuntakaavan valmistelutyön yhteydessä toteutettiin Suomen ympäristökeskuksen ja Uudenmaan liiton yhteistyöhanke (EkoUuma – Uudenmaan viherrakenne ja ekosysteemipalvelut), jonka loppuraportti on luettavissa täällä. Osana EkoUuma-hanketta laadittiin kesällä 2014 myös Harava-kysely, jolla kerättiin tietoa Uudenmaan viherrakenteen kohteista, jotka ovat asukkaille erityisen tärkeitä ja maakunnallisesti merkittäviä. Pienialaisemmat ja paikalliset suunnittelukysymykset ratkaistaan kuntien yleis- ja asemakaavoituksessa. Kysely oli avoin kaikille uusmaalaisille ja siihen vastaaminen perustui vapaaehtoisuuteen tilastollisen otannan sijasta, joten vastaajajoukon ei voida olettaa edustavan koko Uudenmaan väestöä. Kyselyn vastausaineisto tarjoaa kuitenkin arvokasta paikkaan sidottua lisätietoa, jota voidaan hyödyntää maakunnan viherrakenteen suunnittelussa.

Kyselyssä merkittyjen kohteiden ei tarvinnut olla täysin koskematonta luontoa, vaan myös ihmisen kädenjälki sai näkyä niissä. Kohteita sai merkitä vapaasti Uudeltamaalta seuraavista teemoista:

-   Hyvä virkistyskohde tai -reitti
-   Hyvä kohde luonnosta oppimiseen
-   Erityisen luonnonkaunis paikka tai hyvä näköalapaikka luonnonkauniiseen maisemaan
-   Historia ja kulttuuriperintö osana luonnonympäristöä ja maisemaa
-   Taiteellisesti innoittava paikka
-   Alueelle symbolinen eli tunnuskuvallinen kohde
-   Paikka, jossa voi tuntea yhteenkuuluvuutta ympäristöönsä
-   Rentouttava tai elvyttävä paikka
-   Paikka, jossa voi kokea pyhyyden läsnäoloa
-   Kohde, jonka olemassaolo on arvokasta ja joka pitää säilyttää perintönä myös tuleville sukupolville

Kyselyn teemat ovat vahvasti kokemuksellisia ja subjektiivisia, mikä on pidettävä mielessä tuloksia tulkittaessa. Vastausaineistosta löytyi kuitenkin selviä keskittymiä, joihin tuli merkintöjä useista eri teemoista. Juuri tällaiset monitoiminnalliset tai hyvin monille ihmisille tärkeät kohteet ovat mielenkiintoisia niin suunnittelun kuin tutkimuksenkin kannalta. Vastauskeskittymien voidaan tulkita edustavan kohteita, jotka ovat kollektiivisesti merkittäviä alueen asukkaille. Kun tärkeät alueet saadaan tällä tavoin näkyviksi, on ne helpompi ottaa huomioon myös päätöksenteossa, jossa aineettomat hyödyt jäävät usein taka-alalle. Harava-kyselyn tulosten avulla ihmisten kokemuksia ja arvostuksia voidaan käsitellä edes jollakin tavalla yhdessä esimerkiksi taloudellisten tekijöiden kanssa.

Kokemuksellisen tiedon keräämisen lisäksi tämän kyselyn toinen tehtävä oli testata sitä, kuinka hyvin näitä aineettomia ja kokemuksellisia luonnon tarjoamia hyötyjä voidaan tutkia verkkokyselyn keinoin. Osa kysytyistä teemoista on ilmiselviä ja helppotajuisia, osa taas abstrakteja ja käsitteellisesti vaikeampia mieltää. Tuloksia ja kyselyn palautetta läpikäydessä kävi ilmi, että monet vastaajat kokivat myös nuo vaikeasti hahmotettavat näkökulmat tärkeiksi: ”Hienoa, että kerrankin kysytään mielipidettä niiltä, jotka eivät osaa ja jaksa vaikuttaa kuntien kaavasotkuihin kauniiden luontopaikkojen säilymisen puolesta. Tällaista lisää!” ”Kaupunkimaisen elämän ja vaativan työtahdin vastapainona luonnolla on valtava merkitys ihmisen hyvinvoinnille!” Toisten mielestä taas kysely oli sisällöltään liian laaja ja abstrakti: ”Vähän liikaa noita fiilistelyvaihtoehtoja.” ”Aivan liikaa vaihtoehtoja ja yksityiskohtia.”

Kyselyn pistemerkintöjen sijaintia ja keskittymiä tarkasteltiin yhdessä myös muiden paikkatietoanalyysien tuloksien kanssa. Oheisessa kuvassa pistekeskittymät on esitetty kulttuuristen ekosysteemipalveluiden tarjontaa kuvaavan GreenFrame-analyysin tuloskarttaa vasten. Kulttuurisilla ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon tarjoamia aineettomia kokemuksellisia hyötyjä – eli juuri tämän Harava-kyselyn teemoja. Mitä tummempi harmaan sävy taustakartassa on, sitä paremmat edellytykset alueella on virkistykseen, maisemien ihailuun, luonnosta oppimiseen, rentoutumiseen jne. Pelkkiä viherrakenteen tarjoamia mahdollisuuksia tutkimalla voi jäädä huomaamatta sellaisia kohteita, jotka esimerkiksi vaatimattomammasta laadusta tai hyvin pienestä koosta huolimatta ovat ihmisille hyvin tärkeitä.




Maankäytön suunnittelussa on tietysti huomioitava useita muitakin näkökulmia ja realiteetteja. Toimiva viherrakenne on osa toimivaa yhdyskuntarakennetta, jossa kokonaisvaltaisella ja riittävään tietopohjaan perustuvalla suunnittelulla pyritään kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin. Maankäytön suunnittelu on kilpailevien intressien temmellyskenttä, jossa vaakakupissa painavat useat eri asiat. Tiiviillä ja tehokkaalla yhdyskuntarakenteella voidaan edistää taloudellisen toiminnan edellytyksiä kaupungeissa ja vähentää erityisesti työ- ja asiointimatkoista aiheutuvia liikenteen päästöjä. On muistettava kuitenkin huolehtia myös siitä, ettei esimerkiksi vapaa-ajan liikkumistarve kasvaisi kohtuuttomasti sen seurauksena, että oma lähiympäristö ei ole viihtyisä tai tarjoa mahdollisuutta lähivirkistykseen. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesti edellä mainittujen tarkoituksenmukaisten ratkaisujen etsimisen tulee olla vuorovaikutteista. Tällöin on paikallaan kysyä asukkailta: millä elinympäristösi kohteilla on sinulle erityistä merkitystä?

Kirjoittajat ovat Suomen ympäristökeskuksen tutkijoita.  Pekka Itkonen on erikoistunut paikkatietomenetelmien kehittämiseen ja käyttöön maankäytön suunnittelua tukevassa tutkimustyössä. Leena Kopperoinen tutkii kestävän maankäytön suunnittelun tapoja erityisesti viherrakenteen ja ekosysteemipalveluiden näkökulmasta ja kehittää paikkatietopohjaisia menetelmiä suunnittelun tueksi.


Lisätietoa Uudenmaan viherrakenteen arvioinnista:

Kopperoinen, L., Itkonen, P., Viinikka, A., Olazabal, E. & Heikinheimo, V. (2015). Uudenmaan viherrakenne ja ekosysteemipalvelut - EkoUuma-hankkeen loppuraportti. Uudenmaan liiton julkaisuja C 76 - 2015, 104 s.

Itkonen, P., Kopperoinen, L., Viinikka, A., Olazábal, E. & Heikinheimo, V. (2015). Case: Mapping green infrastructure and ecosystem services in the Helsinki-Uusimaa Region. In: Jäppinen, J.-P. & Heliölä, J. (eds.), Towards a sustainable and genuinely green economy. The value and social significance of ecosystem services in Finland (TEEB for Finland). Synthesis and roadmap. The Finnish Environment 1en/2015. The Finnish Ministry of Environment, Helsinki. p. 46–58.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Visiot kaupunkisuunnittelua ohjaamassa


Suvi Tuiskunen

Kaupunginosavisioiden laatiminen on yleistynyt 2000-luvun aikana. Ilmiö näkyy erityisesti pääkaupunkiseudulla, jossa jokainen isompi uudisalue – kuten  Jätkäsaari, Kivistö, Finnoo – rakentuu omien erityisten strategioidensa pohjalta. Osittain visioinnissa on kyse alueen imagon rakentamisesta, mutta lähtökohtaisesti visiointivaiheessa määritellyillä strategisen tason tavoitteilla pyritään vaikuttamaan siihen, millaista fyysistä, toiminnallista ja sosiaalista ympäristöä alueelle tavoitellaan. Kuitenkaan vision todellinen merkitys ei ole kovin selkeä, eivätkä visiot kovin usein yllä toteutukseen saati käytäntöön asti.

Tutkin pro gradu –työssäni vision vaikutuksia alueen kehittämiseen. Tutkielmani tapauksena on Espoon Suurpelto, jonka visio luotiin 2000-luvun alussa. Tutkimukseeni haastattelin eri sidosryhmien toimijoita, jotka olivat olleet mukana prosessin eri vaiheissa visioinnista nykyhetkeen. Tavoitteena oli selvittää, miten visio on luotu, millaisin keinoin sen toteutumista on pyritty edistämään sekä millaisin tavoin vision voidaan nähdä ulottuneen käytännön toteutukseen.

Havaitsin tutkimuksessani, että visiolla voidaan jossain määrin vaikuttaa siihen, millaiset fyysiset puitteet alueelle muodostuvat. Vision ohjausvaikutus on kuitenkin nolla, jos tavoitteita ei saada siirrettyä kaavamääräyksiksi tai muihin toimijoita sitoviin asiakirjoihin. Ketju koko alueen visiosta yksittäiseen rakennushankkeeseen on niin pitkä sekä ajallisesti että toimijoiden lukumäärän osalta, että uhka vision hukkumiseen matkan varrelle on suuri. Kuten Suurpellonkin tapauksessa ilmeni, toteuttamisvaiheessa vain määräykset merkitsevät. Näin ollen kaavan lisäksi kehittämissuunnitelmamenettely sekä maankäyttösopimuksen liitteeksi asetettu kortteli- ja lähiympäristösuunnitelma ohjasivat toteuttamista kohti visiota.

Visioinnin hyötynä pidetään sitä, että visioitavaa aluetta tarkastellaan maankäytön suunnitelmaa laajempana kokonaisuutena. Visioitaessa tavoitteet on hyvä asettaa korkealle. Konservatiivisella rakennusalalla visioita tarvitaan ennen kaikkea uuden synnyttämiseksi ja kehittämiseksi –visiot voivat siis olla keino aiheuttaa painetta tehdä kokeiluja, joista voi syntyä uusia toimintamalleja. Lisäksi visiota voidaan oleellisesti hyödyntää markkinoinnissa ja alueen brändäyksessä, mutta näiden onnistumiseksi vision tulee olla vahva ja lupaukset tulee myös lunastaa. Pitkäaikaisia visioita tehtäessä ongelmana voi kuitenkin olla kriteerien ja toiveiden muuttuminen ajan kuluessa. Vielä suurempi haaste voi syntyä toimintaympäristön muutoksista, jotka voivat tehdä tavoitteista mahdottomia saavuttaa. Jos lupauksia ei pystytä lunastamaan, vision uskottavuus kärsii.

Vasta alueen käyttöönotto, eli asukkaiden muuttaminen ja muiden toimijoiden tulo alueelle paljastaa, kuinka hyvin visiointivaiheessa luodut tavoitteet toteutuvat. Visioissa yleensä tarkastellaan kokonaisuutta myös toiminnalliselta kannalta, mutta painotus on kuitenkin fyysisen ympäristön luomisessa, jolla pyritään mahdollistamaan käyttäjien erilaiset toiminnot. Jos elinikäisen oppimisen tavoitetta toteutetaan rakentamalla koulu, on kyse vasta siitä, että alueelle luodaan sellaiset fyysiset puitteet, jossa elinikäinen oppiminen voi mahdollisesti toteutua. Koulurakennus ei suinkaan määrää sitä, millaisia toimintoja kouluun tulee eikä myöskään sitä, ovatko koulun käyttäjät kiinnostuneet omassa toiminnassaan elinikäisestä oppimisesta. Suurpellossa kouluhanke on viety läpi useiden sidosryhmien yhteistyönä, jonka kautta on kehitetty uudenlaista yhteisöllistä koulukonseptia. Näin vision tavoitteiden sisällön toteutumista on pyritty edistämään.

Kouluprojektin lisäksi mielenkiintoista on ollut alueen sosiaalisen ympäristön kehittyminen. Sosiaalisen toiminnan moottoreina ovat aluksi toimineet Suurpelto-projekti, alueen markkinointiyhtiö sekä erilaiset hankkeet. Pitkäjänteisen käyttöönottovaiheen osallistamisen kautta asukkaisiin on saatu luotua kontakteja, ja muutamat asukkaat ovat aktivoituneet kokeilemaan alueella erilaisia pienimuotoisia palveluja, kuten pop up –kahvilaa ja ryhmäliikuntaa. Asukkaat ovat perustaneet asukasyhdistyksen, joka järjestää tapahtumia ja osallistuu nykyisin silloin tällöin mm. markkinointiryhmän kokouksiin. Yhteisön muodostumisen tukemista voidaan toki kritisoida sen ylhäältä ohjaavuudesta, mutta kuitenkin se voi ajan kuluessa muodostua aidosti asukaslähtöiseksi, kuten Suurpellossa vaikuttaa tapahtuneen. Asukasyhdistys on määritellyt alueelle kehittämistavoitteet – itselleen tärkeät arvot – ja näin ollen sen voidaan sanoa ottaneen roolin myös alueen visioprosessissa.

Visiot voivat siis vaikuttaa rakennetun ympäristön toteuttamiseen ohjaamalla ja sitouttamalla toteuttajia. Lisäksi ne voivat olla markkinointikeinoja, joilla pyritään houkuttelemaan alueelle sopivaa toimintaa ja ihmisiä, jotka mahdollisesti jakavat vision arvot. Visio, kuten ei myöskään kaava, synnytä itsestään alueelle palveluita tai visiossa mainittuja arvoja. Visio voi kuitenkin olla työkalu, jonka avulla tavoitteiden toteuttaminen voidaan ulottaa alueen asuttamisvaiheeseen saakka. Tässä oleellista on asukkaiden osallistuminen, jota voidaan edistää rohkaisemalla asukkaita heti alusta alkaen kehittämään aluettaan. Vision luominen vie paljon resursseja, ja jottei se olisi turhaa, visioprosessin ei tulisi päättyä siinä vaiheessa, kun alueen toteuttaminen alkaa. Visio voidaan – ja on oikeastaan tärkeäkin – nähdä sekä ylhäältä ohjaavana tulevaisuuskuvana että prosessina, joka kehittyy ja muotoutuu matkan varrella.

Kirjoittaja viimeistelee ympäristöpolitiikan ja aluetieteen opintojaan Tampereen yliopistossa.