Osallistumisväsymystä

Minna Santaoja

Olen toiminut kymmenkunta vuotta Suomen luonnonsuojeluliiton Tampereen paikallisyhdistyksessä. Ympäristöjärjestötoiminta on ollut varsinainen kansalaisosallistumisen korkeakoulu. Olen opetellut maankäytön suunnitteluprosessien, ympäristövaikutusten arviointien ja kaupungin päätöksentekoprosessien etenemistä ja niissä tarjoutuvia osallistumisen paikkoja. Olen ollut laatimassa mielipiteitä, lausuntoja, muistutuksia, valituksia, selvityspyyntöjä ja aloitteita.

Osallistumiseen kehittyy eräänlainen riippuvuus. Kun osallistumiskanavista on päässyt perille ja todennut, kuinka pieni kansalaisten joukko niitä käyttää, alkaa kansalaisosallistuminen tuntua velvollisuudelta. Kuka luontoa puolustaa, jos en minä?

Kansalaisosallistumisesta on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut vakiintunut osa erilaisia suunnitteluprosesseja ja osallistumistapoja kehitetään jatkuvasti. Erilaiset osallistumismuodot korostavat asukasnäkökulmaa, mutta entä ympäristönsuojeluyhdistykset ja muut tahot, jotka tarkastelevat ympäristöä laajemmin? Miten asukasnäkökulma ja luonnon monimuotoisuuden näkökulma vertautuvat toisiinsa? Esimerkkinä: miksi asukkaan toive ”pusikoiden siistimisestä” näyttää aina menevän luonnon monimuotoisuutta korostavan näkökulman edelle? Onko asukkaan paikallinen, kokemuksellinen tieto poikkeuksetta arvokkaampaa kuin yleinen tieto globaaleista ympäristöongelmista? Millä tavoin erilaisia tiedon lajeja painotetaan?

Tampereen kokoisessa kaupungissa ympäristöä muokkaavia hankkeita riittää. Pelkästään meneillään olevista hankkeista selvillä pysyminen kävisi kokopäivätyöstä, saati että kaikkeen pystyttäisiin vapaaehtoisvoimin reagoimaan. Onneksi muutamat yhdistystoimijat ovat ottaneet asiakseen seurata kaupungin tiedotusta ajankohtaisista hankkeista.

Tampereella on mahdollista tilata lastenkulttuurin uutiskirje, joka kokoaa lapsille suunnatut tapahtumat viikoittain. Tämänkaltaista palvelua olen kaivannut ympäristöasioiden seuraamiseksi, ja tähän on nyt Tarkkailija-palvelun muodossa ilmeisesti tulossa parannusta, mikäli kunnat ja muut tahot ottavat palvelun käyttöön.

Tampereella on aktiivisesti kehitetty kansalaisosallistumisen kanavia ja kokeiltu muun muassa alueellisia vaikuttamistyöryhmiä eli Alue-Alvareita. Erilaisten osallistumiskanavien demokraattisuus mietityttää. Keitä työryhmät oikeastaan edustavat ja mikä niiden suhde on vaaleilla valittuihin edustajiin? Sama koskee kaikkia osallistumismuotoja: miten osallisten joukko valikoituu, ja miten vinoumat otetaan huomioon mielipiteiden käsittelyssä? Kysymys liittyy edeltävään pohdintaan asukkaiden ja järjestötoimijoiden näkemysten huomioon ottamisesta: kohdellaanko järjestöjen näkemyksiä samanveroisina yksittäisten asukkaiden näkemysten kanssa, vaikka yhdistyksellä olisi tuhansia jäseniä? Pitäisikö mielipiteitä painottaa jollakin tavoin niiden edustavuuden mukaan?

Erilaiset verkkopohjaiset kyselyt ja vaikuttamiskanavat ovat viime vuosina yleistyneet räjähdysmäisesti. Tampereella on lyhyen ajan sisällä voinut ilmaista mielipiteensä muun muassa metsäsuunnitelmista, kaupunkitilan avoimuudesta, korkeasta keskustarakentamisesta sekä puistojen ja katujen kunnossapidosta, lukemattomien yleis- ja asemakaavojen lisäksi.

Erilaisten karttapohjaisten kyselyjen lisääntyminen herättää kansalaisosallisen mielessä monia kysymyksiä. Merkitessäni itselleni tärkeitä paikkoja karttapohjalle en voi olla miettimättä, kuka kyselyn on tehnyt. Mitä sillä tavoitellaan? Moniko kyselyyn lopulta vastaa? Kerätäänkö kansalaisten mielipiteitä myös muita kanavia käyttäen? Entä kun se mitä haluan sanoa, ei ole ilmaistavissa valmiiksi annetuin vaihtoehdoin? Kuka kyselyvastaukset käsittelee? Mikä on hänen asiantuntemuksensa? Onko hänellä omakohtainen suhde suunnittelun alla olevaan alueeseen? Miten hänen oma näkemyksensä ohjaa kansalaisten näkemysten huomioon ottamista? Tuleeko raportti kyselystä nähtäville? Ketkä kaikki olisivat halunneet sanoa mielipiteensä Pyynikistä mutta osallistumiskanavat eivät heitä tavoittaneet? Ja niin edelleen.

On varottava, etteivät osallistumisen tekniset ratkaisut karkaa rengistä isännän rooliin. Suurin haaste on saada ihmiset kiinnostumaan ympäristöä koskevasta päätöksenteosta. Tähän ei ole helppoja ratkaisuja, ja siksi on kokeiltava monenlaisia kanavia ja yhteydenpidon ja ideoinnin tapoja.

Kirjoittaja on tamperelainen väsynyt ympäristöjärjestötoimija ja ympäristöpolitiikan tutkija