Olen toiminut kymmenkunta vuotta Suomen
luonnonsuojeluliiton Tampereen paikallisyhdistyksessä.
Ympäristöjärjestötoiminta on ollut varsinainen kansalaisosallistumisen
korkeakoulu. Olen opetellut maankäytön suunnitteluprosessien,
ympäristövaikutusten arviointien ja kaupungin päätöksentekoprosessien
etenemistä ja niissä tarjoutuvia osallistumisen paikkoja. Olen ollut laatimassa
mielipiteitä, lausuntoja, muistutuksia, valituksia, selvityspyyntöjä ja
aloitteita.
Osallistumiseen kehittyy eräänlainen riippuvuus. Kun
osallistumiskanavista on päässyt perille ja todennut, kuinka pieni kansalaisten
joukko niitä käyttää, alkaa kansalaisosallistuminen tuntua velvollisuudelta.
Kuka luontoa puolustaa, jos en minä?
Kansalaisosallistumisesta on viimeisen vuosikymmenen
aikana tullut vakiintunut osa erilaisia suunnitteluprosesseja ja
osallistumistapoja kehitetään jatkuvasti. Erilaiset osallistumismuodot
korostavat asukasnäkökulmaa, mutta entä ympäristönsuojeluyhdistykset ja muut
tahot, jotka tarkastelevat ympäristöä laajemmin? Miten asukasnäkökulma ja
luonnon monimuotoisuuden näkökulma vertautuvat toisiinsa? Esimerkkinä: miksi
asukkaan toive ”pusikoiden siistimisestä” näyttää aina menevän luonnon
monimuotoisuutta korostavan näkökulman edelle? Onko asukkaan paikallinen,
kokemuksellinen tieto poikkeuksetta arvokkaampaa kuin yleinen tieto
globaaleista ympäristöongelmista? Millä tavoin erilaisia tiedon lajeja
painotetaan?
Tampereen kokoisessa kaupungissa ympäristöä muokkaavia
hankkeita riittää. Pelkästään meneillään olevista hankkeista selvillä pysyminen
kävisi kokopäivätyöstä, saati että kaikkeen pystyttäisiin vapaaehtoisvoimin reagoimaan.
Onneksi muutamat yhdistystoimijat ovat ottaneet asiakseen seurata kaupungin
tiedotusta ajankohtaisista hankkeista.
Tampereella on mahdollista tilata lastenkulttuurin
uutiskirje, joka kokoaa lapsille suunnatut tapahtumat viikoittain.
Tämänkaltaista palvelua olen kaivannut ympäristöasioiden seuraamiseksi, ja
tähän on nyt Tarkkailija-palvelun muodossa ilmeisesti tulossa parannusta,
mikäli kunnat ja muut tahot ottavat palvelun käyttöön.
Tampereella on aktiivisesti kehitetty
kansalaisosallistumisen kanavia ja kokeiltu muun muassa alueellisia
vaikuttamistyöryhmiä eli Alue-Alvareita. Erilaisten osallistumiskanavien
demokraattisuus mietityttää. Keitä työryhmät oikeastaan edustavat ja mikä
niiden suhde on vaaleilla valittuihin edustajiin? Sama koskee kaikkia
osallistumismuotoja: miten osallisten joukko valikoituu, ja miten vinoumat
otetaan huomioon mielipiteiden käsittelyssä? Kysymys liittyy edeltävään pohdintaan
asukkaiden ja järjestötoimijoiden näkemysten huomioon ottamisesta: kohdellaanko
järjestöjen näkemyksiä samanveroisina yksittäisten asukkaiden näkemysten
kanssa, vaikka yhdistyksellä olisi tuhansia jäseniä? Pitäisikö mielipiteitä
painottaa jollakin tavoin niiden edustavuuden mukaan?
Erilaiset verkkopohjaiset kyselyt ja vaikuttamiskanavat
ovat viime vuosina yleistyneet räjähdysmäisesti. Tampereella on lyhyen ajan
sisällä voinut ilmaista mielipiteensä muun muassa metsäsuunnitelmista,
kaupunkitilan avoimuudesta, korkeasta keskustarakentamisesta sekä puistojen ja
katujen kunnossapidosta, lukemattomien yleis- ja asemakaavojen lisäksi.
Erilaisten karttapohjaisten kyselyjen lisääntyminen
herättää kansalaisosallisen mielessä monia kysymyksiä. Merkitessäni itselleni
tärkeitä paikkoja karttapohjalle en voi olla miettimättä, kuka kyselyn on
tehnyt. Mitä sillä tavoitellaan? Moniko kyselyyn lopulta vastaa? Kerätäänkö
kansalaisten mielipiteitä myös muita kanavia käyttäen? Entä kun se mitä haluan
sanoa, ei ole ilmaistavissa valmiiksi annetuin vaihtoehdoin? Kuka
kyselyvastaukset käsittelee? Mikä on hänen asiantuntemuksensa? Onko hänellä
omakohtainen suhde suunnittelun alla olevaan alueeseen? Miten hänen oma
näkemyksensä ohjaa kansalaisten näkemysten huomioon ottamista? Tuleeko raportti
kyselystä nähtäville? Ketkä kaikki olisivat halunneet sanoa mielipiteensä
Pyynikistä mutta osallistumiskanavat eivät heitä tavoittaneet? Ja niin
edelleen.
On varottava, etteivät osallistumisen tekniset ratkaisut
karkaa rengistä isännän rooliin. Suurin haaste on saada ihmiset kiinnostumaan
ympäristöä koskevasta päätöksenteosta. Tähän ei ole helppoja ratkaisuja, ja
siksi on kokeiltava monenlaisia kanavia ja yhteydenpidon ja ideoinnin tapoja.
Kirjoittaja on tamperelainen väsynyt ympäristöjärjestötoimija
ja ympäristöpolitiikan tutkija
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti